Virkeiden ajatusten tuuli ajolla.

Olen ollut viime ajat aika tuuli ajolla, töissä on ollut kiirettä(olen tehnyt viimeisein kolmen viikon aikana aika monta 16tunnin työvuoroa. Onneksi ensi yön jälkeen pitäsi olla muutama päivä vapaata! Työputken takia reenit on kärsinyt lähinnä väsymyksen takia, nukahdin yksipäivä vatsalihas sarjojen välissä!

Motivaatio on taas kärsinyt siitä, että minulla ei ole oikeen ollut päämäärää, vaan eteen päin on menty enemmän *laihdutellaan nyt pikkasen tässä*-asenteella. Olen haaveillut jo pitkään jonkin sortin kehonrakennus kisoista, mutta pitkään asiaa puntaroituani, en ole valmis riskeeraamaan terveyttäni. Olen lukenut monia tarinoita oikeasta elämästä, jossa nuoret naiset diettaavat kisoihin ja vievät kroppansa niin äärirajoille, että tuloksena kilpirauhasen vajaatoiminnan *laukeaa* . Koska minun kilpirauhas arvot ovat jo valmiiksi huonot ja minulla on kilpirauhasen vajaatoimintaan perinnöllisesti taipuvaisuutta, en halua ottaa riskiä, että sairastuisin.

Tästä syystä reenaamisella ei ole ollut päämäärää vaan se on ollut vaan laihduttamisen tukena. Kilpailu vietti on kuitenkin kytenyt jo jonkin aikaa ja olen miettinyt mikä olisi sopiva laji. Tykkään suunnistaa ja olen siinä hyväkin mutta juoksemisesta en tykkää, eikä ruumistani siihen ole liioin suunniteltukkaan. Olen lyhyt ja kerään hyvin niin lihas kuin rasvamassaakin toisin kuin ne gasellit jotka juoksentelevat metsässä ohitseni. Rakastan salilla käyntiä, vihaan lenkeilyä.

Juttelin tästä erään tutun kanssa, joka on itse reenannut penkkikisoihin ja hän ehdotti, että kokeilisin reenata sellaisiin. Hän lupasi auttaa mikäli kiinnostaa. Asia on harkinnassa ja pysyy siellä nyt toistaiseksi ainakin elokuun loppuun asti. Se voisi olla se päämäärä josta saisin mielenkiintoa lisää. Ensin minun täytyy kuitenkin  tunkea itseni hääpukuun, jonne haluaisin kuitenkin sujahtaa vielä hieman kevyempänä :) Tänään paino:

Säälikää minua!

Olen miettinyt miksi olen niin alakuloinen ja väsähtänyt vaikka kaiken pitäisi olla enemmän kuin hyvin, on töitä, tulostakin on saatu aikaa, järjestän häitä, minulla on ihana mies mutta silti tuntuu että jotain puuttuu. Tänään ajattelin, että se joku olen minä. Käyn läpi identiteetti kriisiä, kuka minä olen, kuka ja mitä minä haluan olla?

Aloitetaan helpoimmasta aiheesta, sukunimi. Ennen pidin itsestään selvänä, että aviopareilla täytyy olla sama sukunimi, miten muuten kukaan tietää ovatko he naimisissa ja mitä hyötyä on mennä naimisiin jos ei vaihda sukunimeä. Sehän vähän niinkuin ei menisi naimisiin ollenkaan ja ennen kaikkea täytyyhän äideillä ja isillä olla sama sukunimi kun kaikkillahan aina niin on ollut. No nykyäänhän ei enää näin ole ja nyt kun asiaa on pitänyt miettiä, päätös nimen muuttamisesta on koko ajan vaikeampi ja vaikeampi. Kuka minä olen jos minä en ole minä? Toisaalta haluaisin ottaa mieheni sukunimen ainakin siinä tapauksessa, että joskus saisimme lapsia mutta juuri nyt se tuntuu liian suurelta ja pelottavalta asialta. Asia joka on ollut minua jo 25 vuotta pitäisi antaa pois, pystynkö siihen? En tiedä.

Sitten hieman hankalampi asia nimittäin tämä painon pudotus. Nyt on taas jonkin aikaa paino junnannut paikallaan ja vaikka tähän mennessä olen tehnyt jo paljon, tuntuu olo epäonnistuneelta. Ehkä tämä on pitkän laihutuksen aiheuttamaa kisaväsymystä mutta vaikka halu onnistua on kova, usko itseen on liian pieni. Olen aina epäonnistunut kaikessa, miksen siis tässäkin? Peilistä katsoo edelleen surullinen lihava tyttö, jos se  en ole minä niin kuka se on?

Sitten kaikkein vaikein asia, työ. Olen aina määritänyt onnistumiseni ja itseni työn kautta. Se kuinka hyvin onnistun työssäni merkitsee minulle sitä kuinka hyvin onnisun elämässä yleensä. Pitkä työttömyys vei minulta siis onnistumisen tunteen ja kun vielä työllistyäkseni jouduin vaihtamaan alaa, pois siitä työstä, jossa koen olevani hyvä ja josta pidän ja jossa halusin kehittyä. koen epäonnistuneeni täydellisesti. Uudessa työssä plussaa on mukavat nuoret työkaverit. Mutta toki kuka tahansa ymmärtää, kun tuntipalkasta viedään puolet pois ja sen eteen, että saat samat kuukausi ansiot joudut tekemään puolet enempi tunteja, niin pahaltahan se tuntuu. Lisäksi kun hyvät etenemis mahdollisuudet korvataan olemattomilla etenemismahdollisuuksilla niin kyllähän se harmittaa! Olen epäonnistunut, kuka minä olen? Halusin olla vakaan ammattitaidon omaava rakennusinsinööri, halusin luottaa omaan ammatti taitoon, mutta kuka minä nyt olen? Harjoittelija, ikuinen kesätyöntekijä, epäonnistuja?

Onnistuakseni minun pitäisi taas löytää itseni, tietää kuka minä olen ja tukea sen ihmisen joka minä olen vahvoja puolia. Mistä minä löydän minut? Olenko ikinä tarpeeksi hyvä itselleni?